Joo. Mun on pitänyt jo aikaisemmin kirjottaa tästä asiasta, mutta aikaa ja halua ei oo oikein ollu. Vaikka mä olen 18-vuotias, kohta 19, näytän ehkä ikäistäni nuoremmalta. Jos kysyn ikääni niin yleensä se on väliltä 16-18. Oon hoikka, aika pitkä, mutta kasvoiltani vähän nuoremman näköinen. Jonkun mielestä jopa viisitoista vuotiaan näköinen, no oonhan mä muutaman vuoden jo ollu tämän näköinen kuin nyt olen, mitä nyt hiustenväri yms. muuttunu, kattokaa vaikka se mun ja Iiron postaus.
Niin. Kun meen vaikka ruokakauppaan vaunujen kanssa. Päälläni saattaa olla vaan kollarit, toppi ja huppari. Jalassa tennarit. Olkapäällä pieni käsilaukku ja vaunuissa roikkuu hoitolaukku. Yleensä meen sinne ilman meikkiä, joten oon ehkä vielä vähän nuoremman näkönen. Jos vaikka meen siinä puolenpäivänaikoihin, kun siellä on kaikki ylä-astelaiset ruokkiksilla hengailemassa. Joitakin lukioikäsiäkin. Ja kaikkea siltä väliltä.
Saan kauheesti ihmetteleviä katseita, jotkut mut tai Iiron tuntevat tyypit (kavereitten kavereita, joskus kun hengailee samoissa paikoissa niin sillon helposti tutustuu nuorempiinkin) alkavat kuiskuttelee kavereillee et "Hei tossa on se Iiron muija ja niitten muksu", "Mahtaa vituttaa olla ton ikänen ja olla tollanen muksu riesana", "Vittu vituttaa varmaa ku rahat mitkä käyttää vaippoihi ja ruokaa vois käyttää dokaamiseenki". Tollasia kuulee niiltä tutuilta. Mun tekis mieli pysäyttää vaunut siihen paikkaan ja sanoa, että joo, ehkei lapsi ollu suunniteltu juttu mutta silti toivottu juttu, mä rakastan lastani niin paljon, että voisin elää vaikka koko elämäni absolutistina ja lopettaa kaikki muutkin paheet ja hyveet, Weronika on mun elämäni yks tärkeimmistä ihmisistä ja en tosiaankaan tiedä mitä tekisin enää ilman sitä, tai mitä tekisin jos Weronikalle kävis jotain. Meen yleensä vaan naama peruslukemilla ja pokkana ohi. Toi oli siis esimerkki yksi, teini-ikäiset tuntemattomat tai meidät tietävät tai tuntemat ihmiset.
Entäs sitten ne mummoikäiset, jotka käy aina aamupäivisin kaupassa. Niiltä sit saa kanssa kauhean ihmeellisiä katseita, ja jos vaikka satutaan jonkun mummon kanssa ostamaan saaman aikaan banaaneja niin siinä ensin tunnen kauhean pistävän katseen katsoen vuorotellen mua ja vuorotellen vauvaa. Jossain vaiheessa rouva uskaltaa avata suunsa ja vähän kuin ihmetellen itsekseen, mutta kuitenkin muhun päin katsoen ja ihan kuuluvaan ääneen, että "Mites sinä nyt noin aikasin, mites sinä koulun hoidat, etkö sinä tiedä kuinka paljon vaivaa tuohon hommaan vaaditaan, eikö ole kamalaa hoitaa yksin vauvaa, et sinä ole valmis, mitäs vanhempasi meinaa" ja tollasta settiä. Siinä vaiheessa tekis kanssa mieli heittää ne banaanit siihen lattialle ja alkaa selostamaan mummollekkin asioita. Mun elämä, mun valinnat ja mistä helvetistä se tietää että minkä ikäinen minä olen, oonko yksinhuoltaja, tai mitä porukat asiasta meinaa. Koko meidän molempien suvut tykkää Weronikasta tosi paljon, olihan tässä iässä lapsen tekeminen shokki, mutta hyvinhän tää sujuu ja kaikki on jo tottunu siihen. Argh.
Ja sitten esimerkki kolmonen. Asioilla käynti. Ne tosi iloiset ja myötätuntoiset ihmiset siellä tiskin takana, kyllähän sieltäkin sitä vitun piilovittuilua tulee, se on ehkä maailman rasittavin tunne.
Enkä mä alleviivaa kaikkia, kyllähän niitä ihaniakin ihmisiä joutuu. Jotkut tyyliin sisarusten kaverit tulee ystävällisesti juttelemaan mulle, siellä hedelmätiskeilla saattaa törmätä myös kiltteihin vanhoihin naisiin ja esimerkiksi niitä asiakaspalvelutyyppejäkin löytyy ihan mukavia, esim. just verotoimistossa. Halusin vaan purkaa mun tunteeni.
1. Rakastan Weronikaa nyt ja aina, se on mulle tärkeintä elämässäni.
2. Vaikka oon nuori, niin osaan pitää huolen ittestäni ja lapsestani.
3. En ole mikään urpo.
Anteeks avautuminen, mutta uskon, että tuutte joskus ainakin ymmärtämään mitä mä tarkotan.
